27. Moraalinen vastuu

Tänään puuhasimme Hatkan kimpussa. Kokoaminen on ollut jokseenkin hidasta verrattuna purkamiseen. Hitaus johtunee osittain luopumisen tuskasta. Projekti on ollut mielenkiintoinen ja olen nauttinut työskentelystä Villen kanssa. Kymmenlapsisessa uusioperheessämme kahdenkeskinen tekeminen on harvinaista herkkua.

Minulla ainakin asiaan liittyy myös moraalista ahdistusta. Onhan Hatka melkoinen ohjus ja ainakin näin äidin näkökulmasta pelottava ja vaarallinen kulkupeli.

Hatka siirtyy keskimmäisen lapseni kulkuneuvoksi. Hänellä alkaa polte tielle olla jo melkoinen. Seppo on ajellut aiemmin kevarilla ja luotan hänen ajotaitoonsa, kyllä.

Entä, jos hän sittenkin joutuu onnettomuuteen? Pohdinko loppuikäni sitä, että olen ollut mukana tekemässä pyörää? Onko mahdollinen kolari seurausta jostain korjauksessa huomiotta jääneestä viasta? Ovatko pultit ja mutterit riittävän hyvin kiinnitetty? Tätä vaihetta en osannut työn alkaessa ajatella lainkaan.

Kyllähän se poika itselleen pyörän hommaa, ilman muuta. Jos ei Hatkaa, niin jonkun toisen. Hänen lisäkseen suvussa muitakin motoristeja ja mikäli merkit näyttävät oikein, lisää on kasvamassa. Maalla on nimittäin ollut jo muutaman viikon Suzuki GS 125s purettuna kodinhoitohuoneessa. Ei taida pelolle olla loppua näkyvissä.

Toteutanhan tässä myös omia haaveitani. Täyttäessäni aikoinaan, kauan sitten, viisitoista vuotta, toivoin kovasti saavani mopon lahjaksi. Odotin sitä ihan tosissani, koska sellaista oli vähän lupailtu. Känninen isäni ei ilmeisesti lupauksiaan muistanut, ei ainakaan pitänyt. Hivenen oli karvasta saada syntymäpäivälahjaksi ruutuvihko ja värikynät.

Kasvattajana olen itse pyrkinyt pitämään lupaukseni. Olemaan reilu ja oikeudenmukainen, vaikka se on joskus valtavan vaikeaa. Maailma kun ei aina ole reilu ja oikeudenmukainen, vaikka kuinka haluaisi.

26. Edistystä!

Ensinnäkin täytyy tunnustaa, että bloggerin ajoitettu julkaisutoiminto oli minulle liikaa. Palattuani maalta pääsiäisen vietosta, havaitsin lauantain päivityksen olevan ties missä. Anteeksi.

Projekti on pulpahtanut aivan uudelle tasolle.

EURO, EURO, EURO, EUROOOO! Euro, Euro, EUROO!

Tummanpuhuvat miehet huutavat teräksisen kovalla ja pistävällä aksentilla Barcelonan torilla lauantaiaamuna. Meteliä, hälyä, ryminää ja pauketta.

Iloinen retkikuntamme (tytär, vävy, sisar ja minä) oli lähtenyt aikaisin elämysmatkalle markkinoita seuraamaan. Mitään erityisiä ostohimoja ei ollut, mutta kokemuksiahan tässä hamuttiin.

Hatkan satulathan ovat pinnoituksen tarpeessa. Kaatumisen aiheuttama asfaltti-ihottuma ei laastarilla korjaannu. Siinä se oli, suoraan edessäni. Koju pullollaan erilaisia päällystykseen sopivia materiaaleja. Pakkasenkesto voi olla niin ja näin, mutta ensiapu on ainakin puuhattuna. Periaatteesta piti tinkiä hinnasta. Hurjat 9 euroa jäi maksamaan 140*100 cm pala päällystettä. Kylläpä kävi peikkomainen flaksi!

Sisar ja tytär löysivät sataman lähistöltä aivan upean bootsikaupan. Saappaat olivat laadukkaita eli kalliita. Niin kauniita ja persoonallisia. Itse en tohtinut edes kokeilla näitä luomuksia, mutta hyvin kuulema lesti sopi suomalaiseen jalkaan. Tarvinneeko erikseen mainita, että kauppojahan siellä tehtiin. Vähän haikeana esittelin hankkimiani järkeviä ja tylsiä työkenkiä. Naiset patseerasivat ylpeinä bootseissaan. Matolla toki vain, kun kengät tulee vielä pohjata. Käytännöllisenä (=kateellisena) ihmisenä pohdin sitä, miksi kengät myydään siten, että ne pitää viedä suutariin ennen käyttöä.

Espanjaan sain puhelun varaosamyymälästä. Battery tray on vihdoinkin saapunut. Tapahtui, vaikka olin jo hivenen epäuskoinen.

Tavoite on saada pyörä kasaan huhtikuun aikana. Joko toukokuussa tärähtää käyntiin?